Taas on niin sanoinkuvaamaton olo,
ahdistaa, mutta ei ehkä niin rankka kuitenkaa. Mutta jotenki niin
turhauttava olo, kun tietää, mitä pitäis tehdä, että sais asiat
menemään oikein, mutta sitte ei kuitenkaan kykene tekemään niitä niin,
että ne menis oikein. Monimutkasta.
Esimerkiks asia, mikä on viime aikoina stressannu ihan kauheesti, on syöminen, taas kerran. Tai ei se syöminen niinkään vaan liikunnan puute. Oon tottunu siihen, että voin mättää naamariin lähestulkoon mitä tahansa ja niin paljon kun vaan ilman suunnatonta pahoinvointia voin, koska aktiivisuuden määrä on tasapainottanu tilanteen. Nyt oon tän talven aikana törmänny niin monesti siihen, että koulu asettaa sen verran paljon kiirettä, että en kerkeä liikkumaan niin paljon, kun haluisin. Ja aina ei edes jaksa, koska on niin puhki ainasesta puurtamisesta. Viikon aikana se on vielä korostunu, koska oon ollu kipeenä niin ei ainakaan oo saanu mitään aikaseks. Edes koulumatkasta ei oo voinu ottaa kunnon tehoja irti, vaan on pitäny mennä ihan hissukseen. Ja silti oon jatkanu tolkuttomasti kaiken mahdollisen syömistä. Pitää saada jotain kontrollia tähän elämään, heti kun kerkeää...
Ja koulu ahistaa ja turhauttaa satoine tentteineen ja muineen...en edes jaksa alottaa siitä...tossa toi tenttikirja makaa sängyllä ja tunnen oloni niin tyhmäksi, kun ihan perusasiat vaikuttaa täysin toivottomalta, koska tuossa kirjassa kaikki on vaan pitäny esittää niin hankalasti ja niin hankalilla englanninkielisillä sanoilla, että saa tavata saman lauseen keskimäärin viiteen kertaan, ennen kun jotain saa irti siitä.
Tyttöystävä-kuvio ahdistaa taas, ihan liikaa. Koko juttu on niin mun moraalin vastasta. En ikinä ajatellut, että oisin tässä tilanteessa. Ennen halveksuin niitä ihmisiä, jotka pyrkimällä pysrki toisten ihmisten ihmissuhteiden väliin. Ja nyt olen ite sellanen. Ja sillä toisella ei tunnu olevan minkäänlaista moraalia. Se vaan pitää yllä tätä juttua, vaikka se tietää, että ei pitäis, ja tietää, että minä en sitä pysty lopettamaan. Juuri nyt mulla ei oo hajuakaan, mihin tää tulee loppupeleissä johtamaan. Mutta musta niin kovasti tuntuu, että mun pitäis lopettaa tää, heti kun siihen tarjoutuu tilanne. Ei yksin sen takia, että se on ihan totaalisen väärin, vaan myös sen takia, että jos tää jatkuu tällasena, mun mielenterveys on aidosti vaarassa. En siedä tätä oloa, kun en puoleen viikkoon kuule siitä mitään, yhtään mitään. Ja miten se voi saada kaiken, mitä se haluaa, mutta mun ei sallita saada yhtään mitään. Mä vihaan tätä oloa, kun en tiedä, mitä tapahtuu ja kun en voi tehdä asialle mitään, ja kun tiedän, miten näiden asioiden pitäis olla, mutta sitten ne ei oo niin. Ja mä vihaan itteeni tällasena. Mihin on kadonnu mun periaatteet, että en oo riippuvainen kenestäkään, en oo mustasukkanen?? Kysynpä vaan.
Esimerkiks asia, mikä on viime aikoina stressannu ihan kauheesti, on syöminen, taas kerran. Tai ei se syöminen niinkään vaan liikunnan puute. Oon tottunu siihen, että voin mättää naamariin lähestulkoon mitä tahansa ja niin paljon kun vaan ilman suunnatonta pahoinvointia voin, koska aktiivisuuden määrä on tasapainottanu tilanteen. Nyt oon tän talven aikana törmänny niin monesti siihen, että koulu asettaa sen verran paljon kiirettä, että en kerkeä liikkumaan niin paljon, kun haluisin. Ja aina ei edes jaksa, koska on niin puhki ainasesta puurtamisesta. Viikon aikana se on vielä korostunu, koska oon ollu kipeenä niin ei ainakaan oo saanu mitään aikaseks. Edes koulumatkasta ei oo voinu ottaa kunnon tehoja irti, vaan on pitäny mennä ihan hissukseen. Ja silti oon jatkanu tolkuttomasti kaiken mahdollisen syömistä. Pitää saada jotain kontrollia tähän elämään, heti kun kerkeää...
Ja koulu ahistaa ja turhauttaa satoine tentteineen ja muineen...en edes jaksa alottaa siitä...tossa toi tenttikirja makaa sängyllä ja tunnen oloni niin tyhmäksi, kun ihan perusasiat vaikuttaa täysin toivottomalta, koska tuossa kirjassa kaikki on vaan pitäny esittää niin hankalasti ja niin hankalilla englanninkielisillä sanoilla, että saa tavata saman lauseen keskimäärin viiteen kertaan, ennen kun jotain saa irti siitä.
Tyttöystävä-kuvio ahdistaa taas, ihan liikaa. Koko juttu on niin mun moraalin vastasta. En ikinä ajatellut, että oisin tässä tilanteessa. Ennen halveksuin niitä ihmisiä, jotka pyrkimällä pysrki toisten ihmisten ihmissuhteiden väliin. Ja nyt olen ite sellanen. Ja sillä toisella ei tunnu olevan minkäänlaista moraalia. Se vaan pitää yllä tätä juttua, vaikka se tietää, että ei pitäis, ja tietää, että minä en sitä pysty lopettamaan. Juuri nyt mulla ei oo hajuakaan, mihin tää tulee loppupeleissä johtamaan. Mutta musta niin kovasti tuntuu, että mun pitäis lopettaa tää, heti kun siihen tarjoutuu tilanne. Ei yksin sen takia, että se on ihan totaalisen väärin, vaan myös sen takia, että jos tää jatkuu tällasena, mun mielenterveys on aidosti vaarassa. En siedä tätä oloa, kun en puoleen viikkoon kuule siitä mitään, yhtään mitään. Ja miten se voi saada kaiken, mitä se haluaa, mutta mun ei sallita saada yhtään mitään. Mä vihaan tätä oloa, kun en tiedä, mitä tapahtuu ja kun en voi tehdä asialle mitään, ja kun tiedän, miten näiden asioiden pitäis olla, mutta sitten ne ei oo niin. Ja mä vihaan itteeni tällasena. Mihin on kadonnu mun periaatteet, että en oo riippuvainen kenestäkään, en oo mustasukkanen?? Kysynpä vaan.
Kommentit