Kai tää on jotain alitajuntaista suhtautumista huomiseen; on taas se aika viikoista kun menen käymään psykologilla. Jotenkin aattelin sen olevan erilaista. Nyt ahdistaa joka kerta edellisenä päivänä sinne meno. Siellä taas tunnen oloni jotenkin mitättömäksi, että eihän mulla oikeesti oo mitään hätänä, oon vaan harhaluulonen tyhmä tyttö. Ja jotenki ne fiilikset on sen jälkeen aina niin pinnalla, mieluummin en ajattelis koko asiaa ollenkaan.

Ja just tänään, kun kaikista eniten haluisin olla rauhassa ja turvassa J:n vieressä ja tuntea jotain todellista, konkreettista, niin ei. Tosin ei se sitä tiedäkään, ja varmaankin, jos tietäisi, niin se ois saman tien tossa vieressä. Toisaalta, onhan tää vähän sairasta, kun ei osata, tai tuntuu, että minä en ainakaan osaa, olla erillään ollenkaan, vaan koko hela tiden pitää vaan kyhnätä. Mutta, mutta, mutta....

Enkä itse asiassa osaa oikeastaan sanoa, kumpi ahdistaa enemmän, se, että huomenna on se tapaaminen vai se, että en varmaankaan saa J:tä viekkuun nukkumaan.

Tänään töissä oli ihan paskaa... Perussettiä siis. Vituttaa koko touhu. Anteeksi kauhea kielenkäyttö... Miten miehet muuten kuvittelee, että naisista on mukavaa, kun täysin tuntematon köriläs tulee ja tunnustaa olevansa hieman ihastunut. Voi elämä... Totta kai minä tykkään humalaisista, vanhoista, rupsahtaneista miehistä...

V:n kanssa puitiin aisioita taas tässä viime päivinä. Vaikuttaa, että se on ehkä semisti mustasukkanen. Sillä ei suju Tyttöystävän kanssa ihan putkeen. Voi pojat, jos...