Olen taas ajautunut jonkinasteiseen henk. koht. -kriiseilyyn, mitä tunnetusti harrasatan aika paljon. Yritän lukea, mutta ei siitäkään tule mitään, osaksi, koska kriiseilen, osaksi, koska ulkona on liikaa paarmoja ja yksi eksynyt susikoira, hitto että pelästyin.

Mikä tässä mättää on se, että J:n kanssa ollaan aivan totaalisen eri vaiheessa elämiämme. Suurin osa sen kavereista on, jos ei oikeasti niin käytännössä ainakin naimisissa (keskenään), mikä saa minut epäilemään, että J hakee samaa meidän jututsta. Ja minäkö kykenisin oikeaan parisuhteeseen...??? Ehkä vaan tämä liiallinen tai ennemmin yhtäkkinen suhteen vakavoituminen vaan saa mut kuvittelemaan kaikenlaista, ja hyvppimään seinille siinä samalla. Mutta kun en minä vielä osaa/voi/kykene(/halua?)/uskalla vakiintua.

Se on kuitenkin sen ikänen jo, että ois varmaan jo asettumassa aloilleen...minä taas en oo vielä edes päässy kunnolla vauhtiin. Enkä halua loukata sitä ikinä. Mutta mitä sitten, jos jossain vaiheessa mua alkaa ahdistaa ihan oikeista syistä? Ehkä vaan panikoin ihan turhaan.

Minun kuuluisi olla korviani myöten ihastunut ja pää pilvissä (tai pilvessä...Ü), mutta kriiseilen. Ei, ei, ei. Eikä tätä tilannetta varmaan yhtään helpota se, että ei ikinä juurikaan nähdä. Sillä oli vielä viikonloppuna, jos oikein muistan, joku työjuttu, joten enpä sitten taida mennä lauantaina sen kanssa biitsille loikomaan. Ja sitten se lähtee reissuun ja sitten minä lähden reissuun...Ja sitten pian minä lähden puoleksi vuodeksi pois kokonaan, kauas...