Kriiseilijä minussa heräsi henkiin taas. Yritin kovasti taistella vastaan. Ja nyt tuntuukin jo, että olen ottamassa selätysvoittoa.

Olin niiin kovin tyytyväinen, että nyt tauon jälkeen ei missään nimessä oisi outoa taas nähdä J:tä, kun ennen lähtöä kaikki oli niin täydellistä ja hyvin. Mutta joopa joo, ei missään nimessä. Onneksi sitä ei kuitenkaan kestänyt ihan hirmuisen pitkästi. Tai siis aamulla oli jo melko normaali olo.

(Ihan vaan välikommenttina: miksi kake on aina kateissa??? Ja telkku on joko a)rikki, tai b)hajalla. Haa, löytyi, ja ei kumpaakaan vaan c)sekaisin.)

Nyt on taas niin ikävä, että pieninkin leffan nyyhkykohtaus saa minut ihan surun murtamaksi. Oisi vaan niin mukava mennä tonne ja olla sen vieressä ja kattoa telkkua ja nukkua. Nukkua hyvin, aamuun asti.