Tosin vasta kun sen nukkumisen ja nukkumattomuuden kanssa on taistellu ymmärtää, kuinka tärkeä asia se on, tai siis ne.

Viime yönä oli vissiin täysikuu, tai jos ei ihan, niin melkein ainaki. Kukuin kummasti kahden valosammalle puolelle. Vaivasi hirveä ikäväkohtaus. Missä pyöriskelyä olenki sitten koko päivän jatkanu. Eikä luonto anna periksi soittaakaan.

En millään malttaisi odottaa maanantaihin, sinänsä kai ymmärrettävää kun kohta kahteen viikkoon ei ollakaan nähty. Nyt kaksi yötä tuntuu ihan ylitsepääsemättömältä.

Lähitiessään J sano, että sille saa soitella. No nii, eikö sen kaiken järjen mukaan kuuluis mennä myös toisinpäin? Onnistun aina siirtämään kätevästi huomiseen, olen siinä taitava. Eikä mua todellakaan huvita häiritä sitä reissuillaan, vaikka eihän se tietenkään siitä häiriintyis...Mutta niin, miksi siitä ei kuulu mitään? Katkera mielipide on, että sillä on niin hauskaa, että ei muista mua ajatella. Mutta perusselitys on kai yksinkertasesti: miehet. Voi, miten kuilu (ajatus)maailmojen välillä on toisinaan niin suuren suuri?

Huomenna sitten.