Mä en jaksa...Mikä ihme mulla taas on??

Ahistaa. Itkettää. Kaikki mahollinen normaali.

Tänäänkin on ollu niin mukava päivä, tehtiin V:n kanssa kaikkea kivaa, ajeltiin ymäriinsä ja käytiin jätskillä, että ei pitäis olla ahistunu tai surullinen, mutta kun oon. V:kin kysy, että miksi oon niin apeena. En tiedä.

Mietin ja pohdin ihan typeriä asioita, ja se on kaiken syy. Sitten ku oon yökaudet miettiny asioita, niin oon ihan väsyny ja entistä helpommin surullisena ja ahistuneena. Ja sitte tuntuu, että karkotan ihmiset luota olemalla tällasella päällä.

Mitä sitte mietin. Eilen pyöri päässä S ja miksi se laitto jutun poikki sillon ja miten minä epäonnistuin siinä jutussa. Voi että se on taitava, kun on saanu mun ajattelemaan noin. Mua ahistaa, että mä en ollu tarpeeks tai täydellinen. Ja mä vihaan, jos en oo täydellinen.

Ja miten kaikki ois niin helppoa, jos vielä oisin S:n kanssa. Tosin sama asia kävi mielessä, mitä V:kin kysy, että oliko S:n kanssa muka aina helppoa, ei todellakaan. Mutta pointti on siinä, että oon taas kyllästyny olemaan yksin, ois niin paljon helpompaa kun ei tarvis ajatella sitä, että oon koko elämäni yksin, koska kaikki hyvät on jo varattuja tai sitten totaalisia kusipäitä (hah, sama tuttu kriisi...).

Oonkohan mä vaan ihan yliväsyny?

On vaan semmonen olo, kun kaikki taas jotenki epäonnistuu, että mun yli on jyrätty muutaman kerran ihan vaan huomaamatta. Ja ite minä oon itteni laittanu tähänki tilanteeseen. Tai en minä tiedä. Mua ahistaa. Mikään ei ikinä mene, niin ku minä haluun, tai siis tietyissä asioissa.

Niin kauan kun jaksan muistaa, oon stressannu tota seurustelu-juttua. Mikä siinäki sitte on? Miks pelkään niin paljon olla yksin, että pilaan kaiken stressaamalla liikaa ja sitte vaan päädyn olemaan yksin? Mikään ei oo järkevän kuulosta. Miten ihmissuhteet voi olla niin iso osa mulle mun onnellisuutta? Ei oo normaalia.

Tekis mieli huutaa ja raivota, itelleni. Itkisin niin paljon, ku voisin, jos vaan voisin. Mutta taas on semmonen kausi, että en voi.