Väsynyt, mutta onnellinen..? Ainakin väsynyt. Isoimmat työt tälle kevättä hoidettu. Sen kunniaksi lähdin V:n kanssa avaamaan terassikauden. Lievästi sanoen hämmentävä kokemus.

En enää osaa puhua sille, en ainakaan tilanteessa, jossa ei olla hiljaa ja paikoillaan. Syy on mussa, ujoilen taas, enkä tiedä miksi ihmeessä. Jotenkin se on alkanut kuvottaa minua. Ihan hyvä, nään, että se ei ole niin täydellinen, vaan ällöttävä paskiainen, joka tekee sitä samaa kaikkien muiden kanssa. Miten se sitten mulle yhtäkkiä valkeni, oli se, että nähtiin kaupungilla yhteinen tuttu ja minä, jos kukaan osaan tulkita kaikki ne sanat, lauseet, äänenpainot, ilmeet ja kosketukset. Kysymys, mikä ekana tuli mieleen, oli, että ootko pannu tuota(kin). Vai miksi ihmeessä sitten tiedät sen elämästä enemmän kuin mun.

Viikonloppuna yritän, vannon, että yritän, puhua asiat totaalisen selväksi. Ja ainakin nyt tuntuu hyvälle, koska enhän enää tarvitse sitä, sen oon ainakin huomannu. Nään sen läpi. Ote on mulla.