Viime päivinä taas jonkunlainen masennus on yrittänyt saada otetta. Mutta oon yrittäny päättää olla vajoomatta yhtään mihinkään. Se toimii, aina välillä.

Samalla kun yritän väittää itelleni, että en saa enää ikinä kenenkään kohdella mua niin paskasti kun S, niin teen sen silti. Ei nyt ehkä ihan yhtä paskasti, mutta välillä tosi lähellä. Mutta nyt yritän olla viisastunut virheistä ja yritän parhaani... Mä tarviin intohimoa, palvontaa, elämää suurempia tunteita. Mutta pidemmän päälle väsyttää, jos se on aina ite, joka on antavana osapuolena. Mä haluun, että musta ja mun läheisyydestä ei saada tarpeeksi.

Eilen otin taas henkilökohtasen kriisin ja herneet nenään, kun J käyttäytyi miesmäisesti (tai toivottavasti kaikki miehet ei käyttäydy niin). Aamulla oli puhetta, että soitellaan illalla. Kun siitä ei ollu vielä kuulunu mitään kaks tuntia sen jälkeen kun ekan kerran soitin, soitin uudelleen, ja taas, ei vastausta. Siitäkin ehti kulua vielä reilu tunti, kunnes suvaitaan soittaa. Olin niin ökkömökkönä. Jaaha, ei mun seura kelpaa sitte vai???!!! Toivottavasti nukut huonosti, kun en oo vieressä... Ilkeää, mutta niin minä ajattelin. Minua suututtaa. Ensin annetaan koko ilta odottaa ja olettaa, että nähdään ja sitten sanotaan vaan puhelimessa hyvät yöt. Olen ehkä marttyyrimainen ja ihan lapsellinen, mutta kai jossain on vikaa, jos musta saadaan yhdessä päivässä tarpeekseen.

Jos oisin oikein ilkeä, mitä en yleensä näissä tilanteissa kuitenkaan osaa olla, niin keksisin illaksi jotain tyhjänpäiväistä tekemistä Sori, en kerkee tänään... Ainakin aion mököttää koko illan.