Tiskivuori on taas levittäytynyt pitkin pikkupikku asuntoani... Ei vaan jaksa, eikä kyllä viime aikoina oo kerennytkään. Ehkä huomenna sitten, kun ei oo mitään sovittua tekemistä. Tenttiinluvun lomassa varmaan löytyy inspiraatiota kerrankin siihen hommaan.

J:llä on taas työkiireitä, ja minä turhaudun yksin kotona. Näkyis edes kaikki kanavat telkusta, mutta ei. Tosin, ei pidä valittaa, onneks sain lainaksi edes jonkinlaisen näyttimen... Jos tulis vaikka tehtyäkin jotain, nyt kun ei oo kaiken maailman vempaimia häiritsemässä.

Viikonloppuna pitäis mennä kotiin. Nyt ihan hyvillä fiiliksillä, kun ei oo sielläkään pitkään aikaan tullu käytyä, niin ei ahistakaan niin paljoa.

Suhde J:n kanssa koki ensimmäisen testin. Juhlinnan lomassa sattui pieni tapaturma...ihan selvin päin... Kun sitten selvisin kotiin, olin ihan liian hysteerinen nukkumaan, joten soitin J:lle, kahdelta aamulla. Äreänä se vastas, mutta havahtu heti, kun minä nyyhkyttelin. Olin aivan varma, että nyt on jalka poikki... J sitten päätti tulla varmistamaan mun terveydentilan kotoaan, mikä oli musta ihan äärettömän urhoollista ja liikuttavaa siltä. Se kyllä myönsi, että aika pian tajusi juteltuaan mun kanssa puhelimessa, että tuskin se nyt poikki on menny, mutta sano, että ei ois saanu enää kotonaan nukuttuakaan. Ja minä en ois ihan sata varmasti saanut nukuttua koko yönä, kun itkin ihan hysteerisesti. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin; jalka ei ollut poikki ja J ei ollut lähellekään vihanen, että olin herättänyt sen keskellä yötä, päinvastoin.

Kanadaan lähtö kummittelee taas. Se vaan viikko viikolta alkaa pyöriä ajatuksissa ja puheissa ja suunnitelmissa yhä enemmän. Se vaan on jotenkin niin iso asia kaikkeen liittyen. Ei vähiten J:hin ja muhun.