Oon surullinen. Silti en saa itkettyä. Ahistaa niin, että haluisin mennä pihalle ja huutaa keuhkot ulos. Silti tuntuu sille, että pian se sieltä tulee, mutta juuri ennen kun silmät täyttyy kokonaan kyynelistä, se tunne vetäytyy takasin sisälle ja jäytää entistä enemmän. Sitten se kuristaa kurkkua ja joutuu nieleskelemään. Kaikki ois niin paljon helpompaa, kun vaan vois olla ja antaa sen tunteen tulla ulos. Koko itkemisjuttu on mulle niin tärkeä tapa helpottaa oloa, tai on ainakin ollu. Ja kun käyn miettimään, millon tää on alkanu, niin kai se menee sinne jonnekin ennen joulua, sillon jo en osannu itkeä surullisista asioista, ellei ne sitten ollu "tarpeeksi" pahoja niinkun se tapaninpäivänen....

Raivostuttaa. Mua varotettiin vaikka kuinka monta kertaa, enkä silti uskonu, vaan menin ottamaan turpaan...