Oon surullinen. Silti en saa
itkettyä. Ahistaa niin, että haluisin mennä pihalle ja huutaa keuhkot
ulos. Silti tuntuu sille, että pian se sieltä tulee, mutta juuri ennen
kun silmät täyttyy kokonaan kyynelistä, se tunne vetäytyy takasin
sisälle ja jäytää entistä enemmän. Sitten se kuristaa kurkkua ja joutuu
nieleskelemään. Kaikki ois niin paljon helpompaa, kun vaan vois olla ja
antaa sen tunteen tulla ulos. Koko itkemisjuttu on mulle niin tärkeä
tapa helpottaa oloa, tai on ainakin ollu. Ja kun käyn miettimään,
millon tää on alkanu, niin kai se menee sinne jonnekin ennen joulua,
sillon jo en osannu itkeä surullisista asioista, ellei ne sitten ollu
"tarpeeksi" pahoja niinkun se tapaninpäivänen....
Raivostuttaa. Mua varotettiin vaikka kuinka monta kertaa, enkä silti uskonu, vaan menin ottamaan turpaan...
Raivostuttaa. Mua varotettiin vaikka kuinka monta kertaa, enkä silti uskonu, vaan menin ottamaan turpaan...
Kommentit