Ois niin helppoa, jos ois vaan voinu sanoa, nähään sitte huomenna. Tai edes, että nähdään sitte parin kuukauden päästä.

Hetkittäin tajuan kaiken, mitä tapahtuu, mutta sitten on hetkiä, kun en tiedosta tapahtunutta. Varmaan huomenna soitan sille, mutta kukaan ei vastaa.

Nyt tekis mieli itkeä. Mutta ei siitä ei tuu mitään. Asemalla ollessa en voinu, koska oisin alkanu vollottaa ihan kauheen kovalla äänellä ja kykenin hillitsemään itteni, en kovin hyvin, mut tarpeeks. En osaa itkeä hiljaa, koska en enää itke, niin tuntuu, että sitte jos alkaa niin kaikki tunnepatoutumat aukeaa yhellä kertaa ja se on ihan hallitsematonta.

Oon ihan suunnattoman surullinen.