J oli hirmu pahoillaan eilen, kun on pilannu koko viikon. Ja kun lupaa, että vietetään kahestaan aikaa, mutta ei ikinä kuitenkaan ehditä. Ja että kun se kiukuttelee mulle ilman mitään syytä. Se sano, että haluis olla mulle niin hyvä, mutta sitte jos ei voi niin on vihanen iteleen ja purkaa sen välillä kiukuttelemalla mulle, mitä se ihmetteli, kuinka nurinkurista se on.

Ok. Hyvä, jos ja kun ymmärtää, että ei ihan putkeen mee. Se on jo huomattavaa parantumista mun edeltäviin ihmissuhteisiin verrattuna. Mutta sitte jos tajuaa sen, niin miksi ei voi tehdä mitään asiaa korjatakseen?? Oon suuttunut, lievästi, ja tekis mieli kiukutellakin vähän. Se ei aina saa mua tuntemaan olooni niin tärkeeks, kun sitte välillä sanoo mun olevan. Musta taas tuntuu, että teen toisin päin.

Vastasin sille kuitenkin, että soittelee, jos haluaa tulla tänne nukkumaan, kun se ilmotteli, että menee poikien kanssa myöhään ulkona. En todellakaan haluu tulla sen kavereitten tielle tai muutenkaan, mutta just nyt tuntuu, että en ookaan niin tärkee. Ensin tulee taas koko viikko paskaa niskaan ja sitte on vaan ihan semmonen olo, että musta ei välitetä. Oonkohan mä vaan liian vaativa.

Mutta kun ärsyttää, kun ensin taas ihan intona oottaa, että jee illalla vietetään laatuaikaa ja ollaan yhessä pitkästä aikaa rauhassa...ja paskat.