Ja minä hölmö luulin, että en ikinä koskaan tuu löytämään "mulle ketää niin täydellistä kun V". On palkitsevaa, että vanhentuessaan viisastuukin, edes vähitellen.

Ei sillä, että tietäisin ja oisin vakuuttunu J:n olevan mulle täydellinen ja kaikki mitä tarviin, mutta nyt ainakin on. Tällä hetkellä. Ja se tuntuu niin hyvälle, kun ei tarvii ajatella, että on vaan toinen tai miksi ikinä sitä haluukaan kutsua. Tuntuu niin hyvälle, kun huomaa, että se toinen siinä vieressä arvostaa ja oikeesti haluaa muutakin kun vaan jotain läheisyyskorviketta, tai mikä ikinä sitte V:lle olinkaan.

En minä niitä oikeesti koko ajan vertaila. Ihan vaan näin yhteenvetoa tehdessä.

Silti vaikka luulen, että nään J:ssä sellasta samaa, mitä ite tunnen, niin pelkään, että kohta se onkin häipymässä kuvioista yhtä nopeesti kun ilmestyki. Osaakohan sitä enää ikinä varauksetta luottaa noihin miesyksilöihin kaiken sekoilun jälkeen?

Se sanoo hassuja asioita, mitkä saa mut miettimään, mutta joita en, ainakaan vielä, kehtaa siltä kysyä.

Ja ainakin tämän iltasen perusteella voin lakata siitä iästä stressaamisen. Ei se kuitenkaan, nyt huomasin, vaikuta loppupeleissä mihinkään mitenkään. Ja samantien voin lopettaa stressaamasta aiheesta, pitäiskö ja miten pitäis kertoa, että oon elokuun ihan poissa maisemista ja kevään, hups vaan, toisella puolella Atlantia, koska ilmeisesti viimeksi olin sitä jo asiasta informoinu. Ainakin tosta ensimmäisestä, mutta jos yhtään itteeni tunnen niin tosta toisestakin.

Vielä en uskaltanu tiedustella siltä horoskooppia, ois varmaan nauranu kuollakseen mun höpinälle. Miehet.

Tuskin unta saan seuraavaan pariin tuntiin, kun sydän tuntuu poukkoilevan ihan miten sattuu vieläkin. Mukava tunne tämä. Ü